Havaintoja hidastamisesta – den fantastiska fikapaussen

 

Viime päivinä olen tehnyt henkistä tilinpäätöstä sapattivuodestani Pariisissa ja miettinyt paljon, mikä on ollut sen suurin anti. Vieraalla maaperällä oppii paljon itsestään, mutta myös oman maansa yhteiskuntarakenteista ja oman sosioekonomisen lokeronsa eri puolista. Suuri osa itsetutkiskelua aiheuttaneista tilanteista ja ympyröistä on tullut lapseni kouluyhteisön kautta, minkä koin aluksi isoksi epämukavuustekijäksi erityisherkkyyteni, ambiverttiyteni sekä suomalaisuuteni vuoksi. Ruotsalaisyhteisö fikapausseineen on kuitenkin saanut minut oivaltamaan monia asioita sisäisestä maailmastani sekä tehoyhteiskunnasta.

Suomessa oma arkeni rakentui tietotyölaisen kahdeksasta neljään -toimistoelämästä palavereineen ja työmatkaliikenteineen. Mieli jakautui työn ja kodin välille, ja työasioiden lisäksi takaraivossa hakkasi jatkuvasti mietteet omasta vanhemmuudesta ja lapsen asioista. Olenko tarpeeksi läsnä? Osaanko lukea lapsen sanattomiakin viestejä? Pärjääkö lapsi koulussa, kaverisuhteissa, harrastustoiminnassa ja kokeeko hän lapsuutensa onnelliseksi? Tuntui, että yhteinen aika oli aina kortilla ja lapsi kasvaa liian nopeasti minun juostessa kello kaulassa tilanteesta ja päivästä toiseen. Samaan aikaan töissä oli oltava skarppina moniulotteisissa tehtävissä ja projekteissa, suodatettava saamaansa tietoa ja paketoitava sitä eteenpäin kohdeyleisölle, pidettävä antennit koholla, opittava uusia ohjelmia ja toimintatapoja, kehitettävä toimintaa ja huolehdittava niin strategisen kuin taktisen tason tekemisen tehokkuudesta.

Vuoden hengailun jälkeen on toki ihanaa päästä taas töihin ja rattaaksi oman organisaation koneistoon. Mutta taistelen yhä sen dilemman kanssa, kuinka voin jakaa arkeni niin, että koen omistautuvani niin työlleni kuin perheelleni. 

Oma ankkalampemme

Täällä minä ja muut kotiäidit tai osa-aikatyötä tekevät vanhemmat olemme usein lapsia hakiessamme jääneet koulun pihalle tai läheiseen puistoon pitämään eräänlaista fikapaussia. Lapsille on varattu pientä evästä ja he ovat voineet leikkiä, kun aikuiset juttelevat keskenään. Myönnetään, että aluksi nämä tilanteet olivat minulle ambivertille ja kielellisesti rajoittuneelle kauhistus!

Uskon kuitenkin, että aikuisten ja lasten keskinäinen ja toistuva kanssakäyminen vähentää kiusaamista ja vanhempien etääntymistä lastensa asioista. On paljon helpompaa päästää lapsi koulukaverin luokse leikkimään taikka selvittää lasten välisiä riitoja tai väärinymmärryksiä, kun tiedät jotain heidän perheistään. Voi olla, että lapsillakin on korkeampi kynnys olla ilkeitä toisilleen, kun he tietävät, että vanhemmatkin ovat tekemisissä keskenään. 

Pienessä koulussa kaikki ovat kavereita keskenään eikä ole tyttöjen tai poikien leirejä. Yhteistyö opettajankin kanssa on ollut todella tiivistä ja yksilöllistä. Olen nähnyt häntä säännöllisesti kasvotusten, sillä hänellä on tapana tulla hakemaan lapset koulun pihalta joka aamu ja toisinaan hän piipahtaa pihalla myös iltapäivinä, jos hänellä on jotain kerrottavaa. Tämä on mielestäni paljon inhimillisempää viestintää kuin kasvottoman Wilman kanssa kommunikointi!

Tehokasta, turvallista, mutta pintapuolista

Suomalainen yhteiskunta tarjoaa loistavaa iltapäiväkerhotoimintaa ala-asteen nuorimmille koululaisille, mikä mahdollistaa vanhempien kokoaikaisen työskentelyn sekä lapsille virikkeellistä toimintaa ja aikuisten turvaa koulun jälkeen. Suomessa lapset saavat myös liikkua itsekseen koulun ja kodin välillä sekä käydä harrastuksissa ja kavereilla itsenäisesti jo varsin pienestä pitäen. Arvostan suuresti suomalaissysteemin turvallisuutta sekä koulu- ja sosiaalijärjestelmää, mikä mahdollistaa niin lapsille kuin aikuisille tasa-arvoisemman aseman yhteiskunnan osana. 

Silti tehokkuusyhteiskunnassa on kulmia, joita toivoisin pystyttävän hiomaan. Olen myös kokenut, että kommunikointi ja vuorovaikutus niin koulun kuin iltapäiväkerhon kasvattajien kanssa on ollut hyvin pintapuolista ja vähäistä. Wilma-merkinnät ja tervehtimiset oviaukossa eivät tuo yhteistyöhön kovin syviä ulottuvuuksia. Tietenkin myös oma panos on tärkeää ja jos jättäytyy sivustakatsojan rooliin, sivussa saa seisoskella ihan rauhassa.

Ymmärrän hyvin, että monet vanhemmat ovat kiireisiä ja niin työllistettyjä, ettei jokapäiväinen fikapaussi koulun pihalla ole mahdollista. Mutta toivon - ja yritän ajaakin asioita siihen suuntaan - että vanhemmilla ja lapsilla olisi säännöllisiä hetkiä vaihtaa kuulumisia ja tutustua toisiinsa.

Ehkä jo syksyn ensimmäisessä vanhempainillassa rohkenen ehdottaa lapsen luokan yhteistä fikapaussia silloin tällöin. Pitivätpä he minua sitten haihattelijana tai patongista ja punaviinistä pöhköytyneenä idealistina!

Kupla puhkeaa, mutta yritän säilyttää sen spektrin 

Tämänhetkinen elämäntilanteeni on väliaikainen sekä tietyllä tapaa hyvin elitistinen. Kotirouvuus ei voi olla kovin pitkäaikainen olotila kaltaiselleni asuntovelalliselle kaupunkiasujalle. Muutoinkin ”mies tuo leivän pöytään” -ajattelu on hyvin epätasa-arvoinen ja naisten asemaa alentava. Ranskan valtion iskulause ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” näkyy naisten kannalta siinä, että täällä on paljon yksityisiä lastenhoitajia, jotka hakevat lapset koulusta ja huolehtivat heistä siihen asti, että vanhemmat tulevat (iltaseitsemältä) töistä kotiin. Suomessa puolestaan pienten lasten vanhemmille – ja muissakin elämätilanteissa – on mahdollista tehdä osa-aikaista työaikaa, ja lapsille on tarjolla harrastus- ja leiritoimintaa. Oma henkilökohtainen tavoitteeni on kuitenkin löytää balanssi työn ja perheen välillä – ja liputtaa sekä henkisten että konkreettisten kahvipaussien puolesta!

Cordialement,
Pariisin kirjeenvaihtaja