Kiitollisuuskirjoitus

 

Olen aivan häkeltynyt siitä, millaisia ihmisiä Pariisissa on sattuman kautta kohdalleni osunut. Nämä ihmiset ovat liikuttavan ystävällisiä, välittömiä ja vastaanottavia. Olen kiitollinen joka ikisestä heistä. Lapsen puolesta olen erityisen onnellinen, sillä ilman hyviä kavereita ja ikäistään seuraa vuodesta olisi tullut pitkä ja ankea.

Olen viime aikoina ehtinyt pysähtyä omien ajatusteni äärelle tavallista enemmän, ja kiitollisuus on ollut ajatuskelojeni vallitseva teema. Siispä ajattelin kirjoittaa blogiin tänään kiitollisuuskirjoituksen - senkin uhalla, että jollekin saattaa tulla tästä postauksesta sellainen siirappisometusfiilis, tyyppiä #siunattukiitollinenonnellinen. Täällä, missä olen tutun sosiaalisen verkostoni ulkopuolella ja missä arkeni on hyvin erilaista kuin koto-Suomessa, ystävällisten ihmisten ja eleiden merkitys korostuu. Lapsen koulun kautta olen tutustunut pariin perheeseen hieman paremmin ja olemme viettäneet aikaa myös vapaa-ajalla. Lisäksi puolisoni työkuvioiden kautta on elämäämme tullut upea joukko ihmisiä, joita en totisesti olisi muutoin tavannut.

Oli se sitten universumin, sattuman tai käytännön sanelemaa, olemme olleet todella onnekkaita ympärillemme kerääntyneiden ihmisten suhteen. Heidän ansioistaan sopeutuminen ja kotiutuminen on käynyt melko helposti. Ulkonaliikkumiskielto on tietenkin rajoittanut sosialisoimista aika tavalla, mutta väitän että nyt kohtaamisilla on suurempi merkitys ja olen itse hetkissä enemmän läsnä. Viimeisen puolentoista kuukauden aikana erakoituminen on ollut helppoa, ja toisaalta myös pakon sanelemaa. Silloin harvoin, kun on päässyt jonkun kanssa kasvotusten (tai sanoisinko maskitusten), mieliala on jälkikäteen selvästi valoisampi! Pohjimmiltaan me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä, joilla on tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi sekä kuulua johonkin viiteryhmään. Ja tietysti olen myös superkiitollinen kaikista läheisistäni ja ystävistäni Suomessa - olette tärkeitä ja onneksi yhteydenpito onnistuu teihin täältäkin käsin!

Juttelimme lapsen kanssa eräänä iltana siitä, miltä hänestä Pariisiin muutto tuntuu nyt, kun pöly on hieman laskeutunut. Hän sanoi tyhjentävästi, että hänen nykyinen koulunsa on parhain, missä hän on koskaan ollut. Hänen kohdalleen on sattunut sellaiset kortit, että päivähoitoryhmä tai koululuokka on vaihtunut vuoden välein ja hänen on täytynyt sopeutua usein uuteen porukkaan. Siitä olen eniten kiitollinen, että lapsella on hyvä ja turvallinen olla pysyvän muutoksen keskellä. Yhtenä onnenkantamoisena olemme tutustuneet suomaisperheeseen, jossa on samanikäinen ja samaa sukupuolta oleva lapsi. Koen, että lapsille on tärkeätä päästä leikkimään myös omalla äidinkielellään, jolloin mielikuvitustaan ja ajatuksiaan voi sanoittaa rajattomasti.

Ihmeelliset ruotsalaiset

Ranskassa asuu noin 10 000 ruotsalaista ja 6000 suomalaista. Valitettavasti emme ole vielä juuri ranskalaisiin tutustuneet, mutta sen sijaan Pariisin pohjoismainen vähemmistö on tullut meille tutummaksi. Juuri he ovat tehneet olomme varsin siedettäväksi täällä. Suomalaiset ja norjalaiset tuntuvat jakavan samanlaisen sielunmaiseman sekä keskustelukulttuurin, jossa on ihan ok olla porukassakin välillä hiljaa.

Kaikella rakkaudella ja arvostuksella totean, että ruotsalaisilla täytyy olla joku aurinkoisuusgeeni ja melankolisuudenpoistojärjestelmä elimistössään! He ovat aina hyvin puheliaita, avuliaita ja hämmentävän huomaavaisia ja sydämellisiä. Heidän seurassaan tunnen itseni väistämättä metsien mörrimöykyksi, vaikka mielestäni olen ihan huomaavainen ja hyvät käytöstavat omaava yksilö.

Eräs ruotsalaistuttavani on humaaniudessaan ja tunneälyssään hämmentävä tapaus: hän tempautuu kanssani hyvin avoimiin ja syvällisiinkin keskusteluihin keskellä pihaa, jakaa pyyteettömästi käytännön neuvojaan ja tarjoutuu lähtemään kanssani kävelykierrokselle, jotta tuntisin aluetta vähän paremmin. Hän on hyvin inspiroiva tyyppi ja hänen elämäntarinastaan saisi kirjoitettua kokonaisen kirjan. Sisäinen mörrimöykkyni vain pohtii, että mitähän tuo päivänsäde mahtaa saada minusta irti noin vastavuoroisuuden näkökulmasta. Koen, etten mitenkään voi korvata hänelle sitä avuliaisuutta, jota hän on minulle tarjonnut.

Ehkä on tärkeintä, että antaa hyvän kiertää. Olenkin pohtinut, josko ryhtyisin Suomeen palattuani vapaaehtoistyöhön maahanmuuttajien parissa. Mannerheimin lastensuojeluliitto kouluttaa vapaaehtoisia monenmoisiin rolleihin ja heillä on muun muassa Ystäviksi maahanmuuttajille -toimintaa. 

Cordialement,

Pariisin kirjeenvaihtaja