Havaintoja hidastamisesta – den fantastiska fikapaussen

Kuva
  Viime päivinä olen tehnyt henkistä tilinpäätöstä sapattivuodestani Pariisissa ja miettinyt paljon, mikä on ollut sen suurin anti. Vieraalla maaperällä oppii paljon itsestään, mutta myös oman maansa yhteiskuntarakenteista ja oman sosioekonomisen lokeronsa eri puolista. Suuri osa itsetutkiskelua aiheuttaneista tilanteista ja ympyröistä on tullut lapseni kouluyhteisön kautta, minkä koin aluksi isoksi epämukavuustekijäksi erityisherkkyyteni, ambiverttiyteni sekä suomalaisuuteni vuoksi. Ruotsalaisyhteisö fikapausseineen on kuitenkin saanut minut oivaltamaan monia asioita sisäisestä maailmastani sekä tehoyhteiskunnasta. Suomessa oma arkeni rakentui tietotyölaisen kahdeksasta neljään -toimistoelämästä palavereineen ja työmatkaliikenteineen. Mieli jakautui työn ja kodin välille, ja työasioiden lisäksi takaraivossa hakkasi jatkuvasti mietteet omasta vanhemmuudesta ja lapsen asioista. Olenko tarpeeksi läsnä? Osaanko lukea lapsen sanattomiakin viestejä? Pärjääkö lapsi koulussa, kaverisuhteissa,

Kello tikittää - kaksi kuukautta paluumuuttoon

 


Pian on aika ottaa aamukampa käteen ja alkaa laskea jäljellä olevia päiviä pariisittarena. Viimeiset viikot ovat tuntuneet kummalliselta välitilassa elämiseltä, koska mieli on jakautunut kahden todellisuuden välimaastoon – dystooppiseen nykyhetkeen ja edessä häämöttävään kotiinpaluuseen.

Pariisin-aikamme - etenkin tällaisena globaalisti erikoisena ajanjaksona - jää takuulla mieleeni lopun iäksi. Nyt kun kalenterin lehdillä alkaa olla merkintöjä Suomeen muutosta ja siellä tapahtuvista asioista, mieli alkaa tehdä tilinpäätöstä kuluneista kuukausista. Samalla odotan jo innolla kotimaahani, kotiini ja läheisteni luokse pääsyä. 

Olo on yhtäältä kuin uuden työpaikan kynnyksellä tai vaihtolentoa odottavalla turistilla – tiedän mitä on takana päin ja edessä odottaa jokin, mikä saa sydämen lepattamaan hyvällä tavalla. Toisaalta teen jo etukäteen surutyötä pian edessä olevien jäähyväisten vuoksi – olemme ehtineet kerätä ympärillemme liudan ihmisiä, joiden hyvästeleminen tulee olemaan vaikeaa.

Hieno kokemus koronasta huolimatta

Sapattivuosi Pariisissa on sanaparina aika epätodellinen, ja siinä on elokuvamaista glamouria. Sen sijaan sapattivuosi korona-ajan Pariisissa tuo mielikuvaan kaurismäkisen leiman. Ainakin ranskaa olen puhunut täällä yhtä vähän kuin kyseisen genren leffoissa on vuorosanoja! Kulttuuri- ja gourmet-puolikin on jäänyt himpun verran paitsioon, koska (kuten olen jo moneen kertaan toitottanut) museot ja ravintolat ovat olleet suljettuna rapiat seitsemän kuukautta. Kuitenkin virkavapaalla ollessa tiliotteessa on pelkkiä ottoja panojen sijaan, joten on ihan ok, ettei kulttuuri- ja ravintolariennot ole päässeet budjettiani pahemmin nakertamaan. Onneksi ramppasin heti alussa museoissa ja monumenteissa, joten ehdin nähdä niitäkin – ja mikä parasta, ilman muita turisteja. Oli todella omituista, mutta samalla huikeaa käyskennellä lähes autiossa Louvressa, Musée d’Orsayssa ja l’Orangeriessa – Mona Lisankin näin ilman ympärillä vellovaa ihmismerta. 

Aina kun meillä on ollut tilaisuus, olemme lähteneet tutustumaan jonnekin uuteen kaupunginosaan tai kaupunkiin koko perheen voimin. Lomilla ja pitkinä viikonloppuina olemme tehneet reissuja Pariisin ulkopuolelle, kiitos mahtavan raideverkoston ja nopeiden luotijunien. Pidän itseäni aika etuoikeutettuna, että maailmalaajuisesta matkustuskiellosta huolimatta, olen päässyt matkustamaan ympäri Ranskaa ja nähnyt paikkoja, joita en varmasti eläissäni olisi nähnyt ilman ulkomaille muuttoamme. Olemme ehtineet vuoden aikana käydä samppanjastaan tunnetussa Reimsissä, tehdä kiehtovat kiertomatkat Länsi- ja Etelä-Ranskaan sekä viikonloppureissun Lilleen, Belgian rajalle. Ja juuri vietimme helatorstaiviikonloppua Normandiassa, joten en voi kyllä kauheasti valittaa.

Olen ollut tähän asti melko turvallisuushakuinen ja joskus ärsyttävyyteen asti asioita ennakoiva ja varmisteleva. Korona ja tuntemattomalle maaperälle hyppääminen on opettanut sen, että aina ei voi tietää lopputulosta ennalta tai tehdä pilkuntarkkaa toimintasuunnitelmaa. Olipa sinulla minkälainen viisivuotissuunnitelma elämällesi olemassa, aina voi joku odottamaton tekijä astua kuvaan. Haluan uskoa siihen, että uudet tilanteet tapahtuvat sinua varten – ei sinulle.

Jos olisin viettänyt vuoden toimettomana kotioloissa, olisin ehdottomasti käynyt vielä enemmän erilaisilla (verkko)kursseilla ja kirppiksillä, sisustanut kotia ja kesämökkiä, kuopsutellut pihaa – ja hiihtänyt. Ai että, olen ollut kateellinen kaikille suomalaisille viime talven lumimäärästä! Olisin varmasti viettänyt paljon aikaa luonnossa ja tietenkin antanut aikaa läheisilleni ja ystävilleni (ulkona ja turvavälein, kuten ajanhenkeen kuuluu). Mutta sitten en olisi tullut ryhtyneeksi Pariisin kirjeenvaihtaja -blogin kirjoittajaksi. Kiva projekti tämä on ollut, ja itselle hauska tapa dokumentoida tätä erilaista elämänvaihetta.

Mitä jään kaipaamaan?

Eniten suren tulevaa muutosta lapsen puolesta, koska hänen koulunsa opettajineen ja kavereineen on ollut aivan uskomaton kasvuympäristö. Pienen koulun etu on siinä, että kaikkien on tultava toistensa kanssa toimeen ja luokassa yhteishenki on hioutunut vuodessa todella vahvaksi. Opettaja tekee aivan valtavan työn, jotta jokainen oppilas pääsisi loistamaan vahvuuksineen ja huomaisi itsessään hyvän. En tiedä, miten sama missio onnistuu suuressa koulussa ja yli puolet suuremmassa luokassa. Totta kai suomalainen koulusysteemi on kehuttu sekä palkittu ja sielläkin jokainen opettaja tekee upeaa työtä, mutta näen että tässä omassa pienessä ankkalammikossa on ollut rutkasti etuja ja lapsemme tulee saamaan täältä huimasti eväitä elämän varrelle.

Olen varma, että tulen kaipaamaan täkäläistä lähipiiriämme. Näitä ihmisiä, joista suurin osa on kaukana kotoa ja silti ovat rakentaneet elämänsä suurkaupungin sykkeeseen. Juurettomien yhteisöä, jonka puut kurottautuvat toistensa puoleen ja muodostavat oman juuriverkostonsa. Aivan varmasti tulen kaipaamaan myös tätä kiireettömyyttä, jota elämässäni on viime aikoina ollut. Kukaan tai mikään ei ole vaatinut minulta tehokkuutta tai tuottavuutta, vaan olen riittänyt sellaisenaan. Olen saanut hakea lapsen joka päivä koulusta ja hyvin usein olemme jääneet koulun pihalle tai läheiseen puistoon hänen ystäviensä ja heidän vanhempiensa kanssa. Kiireetön yhdessäolo muiden perheiden kanssa ja ruotsalainen fika-kulttuuri on sellaista mindfullnessia, mistä en ole aiemmin ollut osallinen. 

Ydinperheen kanssa vietetty aika on ollut huipussaan ja olemme sekä hitsautuneet tiiviimmin yhteen että oppineet toisistamme paljon. Saa nähdä, tuleeko napanuoran katkaisusta isokin parku, kun minä palaan töihin ja lapsen pitää oppia huolehtimaan itse aikatauluistaan ja kulkemaan kauempana äidin helmoista. Uskon, että symbioosin rikkoutuminen on hyvä asia, ettei ainoasta lapsesta kasva tyystin peräkammarin persoonaa. Luultavasti olen saanut myös varastot täyteen laatuaikaa rakkaan siippani kanssa, joten tulevat työreissut ja erillään olo ei tunnu tulevaisuudessa yhtä pahalta kuin joskus aiemmin. 

Mitä odotan tulevalta?

Suomeen paluussa odotan eniten sitä, että pääsen omiin tuttuihin ympyröihini. Omaan kotiin ja omaan sänkyyn. Sormeni syyhyävät, että pääsisin vaihtamaan kesäverhot ikkunaan ja vaihtamaan huonekalujen järjestystä. Haluan päästä pyöräilemään Keskuspuistoon, syömään jäätelöä Kauppatorille ja saunomaan kesämökille. Haluan kuuntelemaan hiljaisuutta ja istuttamaan porkkanoita. Haluan kylään vanhempieni luokse ja nähdä ystäviä sekä sukulaisia. Haluan päästä takaisin töihin. En usko, että tulen matkustamaan ihan hetkeen Suomen rajojen ulkopuolelle, vaan nautin täysin rinnoin Suomesta, salmiakista ja soljuvasta arjesta. Borta bra, men hemma bäst.


Cordialement,

Pariisin kirjeenvahtaja


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Matkailuvinkki: valtava Versailles

Mitä eläminen maksaa Pariisissa?

Havaintoja hidastamisesta – den fantastiska fikapaussen